Ei, siipeni eivät toimineet.

Ne eivät avautuneet normaalisti.

Katsoin kauhuissani lähestyvien kerrostalojen kattoja

ja mietin miten selviän ilman siipiäni.

Siipeni olivat tehdyt ihostasi,

sulat hiuksistasi,

luut sinun luistasi,

niiden sisältö piti vertasi vankinaan.

Nyt ne olivat kadonneet,

voimattomat,

niin kuin sinäkin.

Hapuilin ilmaa käsilläni,

ja haukoin henkeäni.

Perhoset.

Ne yrittivät ottaa minut kiinni,

mutta ne olivat liian heikkoja.

Niin kuin sinäkin silloin.

Lähestyvä maa,

ilmavirta hiuksissani.

Pilasin kauneuteni itkemällä,

kätkemällä kasvoni,

tuntematta tuskaa,

kun maa tuli liian nopeasti vastaan.

 

Tuntuu vain, ettet ollutkaan niin yhdentekevä kun luulin. Emme osanneet keskustella oikein, tuntematta vierasta oloa ympärillämme. Se kaarsi lävitsemme, laittoi pahat sanat suihimme, sai meidät kiroamaan toisen. Minun olisi pitänyt varautua, minähän tunsin sinut. Esitin sinulle, joten en voi ikinä sanoa sinun tuntevan minua. Toivoin sinun välittävän, kerroin sinulle. Kun lopulta sen tein, huomasin, että sanani olivat olleet sinulle yhdentekeviä. Loukkasit minua pahemmin, koska pelotin sinua. Olin hullu, en kuulunut maailmaasi. Lasia minä olen vain, sinun pitäisi nähdä lävitseni. Tuntea ajatukseni, paljastaan oikeat tunteeni sinua kohtaan. Vaikka olit ensin vain se, aloit olemaan jo se parhain minulle. Hakeuduit muiden seuraan, vaikka huusin sinulle, ettet saa jättää noin. Pidin itseäni lapsellisena kun en heti kertonut. Nyt kadun kun en edes avannut suutani. Nöyristelin katseesi edessä, ohitin sinut kuin vuodenajat.

Niin, juuri sinä. Sinä annoit minun pudota.